Kesäisiä "revontulia"

Eipä ole ollut aikoihin näin hienoa ja kivaa ajaa vesisateessa. Lukijoille tiedoksi, etten pidä auton ajamisesta vesisateella. Sunnuntaina satoi kuitenkin vähän ja aurinko paistoi upeasti pilvien välistä. Mutkittelin Pallasjärveltä lähes yksi kaistaista tietä kohti Yllästä ja yhtäkkiä näin edessäni jotain aivan mahtavaa.

Kesäinen taivaanranta maalautui kuin revontulista. Voi kyllä, sain siitä kuvan, vaikka eihän siinä värit toistuneet yhtä nätisti, kuin miltä se näytti oikeasti. Se mistä en saanut kuvaa harmittaa minua suuresti, sillä tuskin koen sitä tilannetta enää uudelleen. Alla olevan kuvan ottamisen jälkeen, loikkasin takaisin autoon ja jatkoin ajamista. Aivan yhtäkkiä näin Yllästunturin, jonka päältä kohosi pysty suorassa valtavan iso sateenkaari kohti taivasta. Eli käytännössä tunturin ja pilven välissä oli kaistale sateenkaarta ja näky oli aivan mahtava. Ajoin tyylikkäästi mäen päällä olevan pysähtymispaikan ohi, enkä sitten voinut parkkeerata väliaikaisesti tiellekään, kun oli olematon piennar. Onneksi voin haalia tuota hetkeä muistoissani, sillä se todellakin oli aivan uskomattoman upea.

Norjan valloitus



Suomen puolella on monenlaisia mahdollisuuksia yöpyä (kyltissä: gasthaus, food and bar), poikkesimme mm. tähän. "Miksi ovet eivät aukene meille..."



Täällä Lapissa välimatkat on lyhyitä, vaikka paikan A ja B välillä olisi 200 kilometriä. Lisäksi Etelä-Suomi näyttää alkavan jo Torniosta. Siksipä "lappalaista logiikkaa" noudattavina, päätimme valloittaa Norjan. Kilpisjärvellä työkuviot olivat suoritettu loppuun perjantai-iltaan mennessä, joten nautimme perjantai lauantai yönä hyvät unet. Suomen ja Norjan välisen rajan huomasi vain siitä, että rajalla oli tullin pari taloa sekä 30km/h nopeusrajoitus. Vasta muutaman kilometrin päästä maasto muuttui selkeästi Norjaisemmaksi, jyrkemmäksi ja mutkikkaammaksi. Ja niin muuttuivat myös nopeudetkin. Vai miten olisi 70km/h tai 90km/h satasen sijasta.

Suositeltavaa kai olisi, että vieraaseen maahan autolla lähtevillä olisi alueen tiekartta. Meillä tietenkin oli, mutta siinä oli sellainen ongelma, että se kattoi vain Pohjois-Suomen alueen. Tipuimme siis kartalta parinkymmenen kilometrin jälkeen Suomen ja Norjan rajasta. Onneksi vaihtoehtoisia teitä Kilpisjärveltä Norjan Tromssaan (eli Tromsø) oli vähän.

Norjan maisemat saivat Kilpisjärveen ihastuneen haukkomaan vielä enemmän henkeään. Oli maaseutua, vuoria, lunta ja vuoroveden esiintuomia pitkiä kaistaleita märkää rantahiekkaa. Mietin rantaa katsellessani, että mikseivät Norjalaiset siirrä kiviä pois rannasta, silloin kun vesi ei nuole oikeaa rantaviivaa. Ehkäpä Norjalaiset haluavatkin nauttia luonnonkauniista maisemasta kivineen kaikkineen, ilman mitään ylimääräisiä ruoppauksia. En varsinaisesti tiedä miksi mietin kivien siirtoa, miksi muokata turhaan maisemaa, jos se ei ole tarpeellista. Ehkä vesi on niin kylmää, ettei siinä tarkene uida, joten riski lyödä varpaansa on vähäinen. Vaikka tuskin järviä ja meriä Suomessakaan ruopataan sen takia, että joku olisi lyönyt varpaansa liian monesti rantakiviin.

Ajomatkalla mietin myös kuinka erilaisia liikennemerkit ovat ja mikseivät ne ole standartoituja. Tarpeellisia ajatuksia, eikö? :D

 Heijastuksien perusteella, otin tämän kuvan auton ikkunan takaa.

 

Tromsø

Seuraavaksi varoituksen sananen. Tromsøsta on todella vaikeaa löytää parkkipaikkaa, pidemmäksi ajaksi. Koko kaupunki on täynnä parkkipaikka kylttejä, joissa lukee "että on oltava jonkin sortin P-kortti, jotta voi parkkeerata tähän" tai "tähän saa parkkeerata korkeintaan tunniksi". Mitä hyötyä on tunnin parkkipaikalla, jos haluaa tsekata koko kaupungin tai olla seuraavaan päivään?  Norjalaiset vai sanoisinko tromsolaiset ovat myös hakoja piilottamaan  parkkihallit. Onneksi Annina löysi parkkihallin, johon saimme auton ns. jonoparkkiin. Jännittäviä parkkeeraustapoja parkkihallissa. Luulisi, että ainakin tromsalaiset olisivat oikein loistavia tekemään taskuparkkeerauksia. 



J.M. Hansenin lamppukauppa Tromsøssa



Kiertelimme ensin Tromsøa ympäriinsä ja vasta sen jälkeen etsimme sekä löysimme hotellihuoneen. Valintamme kohdistui Ami hotelliin, joka tarjosi bed and breakfastia ja muiden vieraiden kanssa jaettavaa yhteistä vessaa. Huone sekä yhteinen vessa olivat hyväkuntoiset ja kivat, mutta suihkutila (ainakin 2-kerroksen, en tiedä oliko kolmannessa suihkua, muussa muodossa kuin katon palospringereinä) oli aika karu tai vähintäänkin epäsiisti. Mutta suihkusta tuli sentään kuumaa vettä (ja niin muuten tulee nykyään kämpällänikin, ainakin toisesta suihkusta)!

"Always Look on the Bright Side of Life"

Illalla tutustuimme Tromsøn yöelämään, joka oli aika hiljainen (luultavasti siksi, että kaupungissa oli Bukta niminen festivaali). Tarkoituksemme oli mennä käymään Flyt nimisessä istumapaikassa, mutta ensimmäisellä kerralla siellä oli ruokailijoita ja myöhemmin illalla paikalla käännyttyämme tilaa oli liian vähän. Käytännössä kävimme kaksi kertaa Flytin baaritiskin luona tekemässä päätöksiä, joista jokainen vei meidät mukanaan takaisin lyhyelle "kierrokselle" - joka päättyi aina samaan paikkaan. Tsekkasimme myös pääkadun varrella olevan cocktail baarin nimeltä Artur. Ensimmäisellä kerralla se oli aika kuivahko, ehkäpä juurikin musavalinnan takia, joten siirryimme vikkelästi toiseen paikkaan. Paikka johon palasimme uudelleen ja uudelleen eli tasan samat kaksi kertaa kuin melkein kaikkiin muihinkin paikkoihin oli nimeltään Blå Rock Cafe. Siellä kuitenkin viihdyimme pisimpään. Pisteet siis siniselle kuppilalle..

Illan aikana tuli huomattua varsin hyvin, että Norjassa on kallista juoda sekä syödä. Oli kyseessä alkomaholi tai limu, tee tai kahvi tai mikä tahansa ruoka (joten taktikoitiin A:n kanssa ja säästettiin seuraavan päivän syöminen Kilpisjärven retkitupaan). En tosin tiedä oliko se sitten paljoa edullisempaa. 





Kilpisjärven kuvauskeikka

Aikaisin torstai aamuna oli lähtö Kilpisjärven kuvauskeikalle, jonne matkaa oli valtavasti täältä Napapiirin vyöhykkeeltäkin. Onneksi matkaa ei tarvinnut taittaa yksin, sillä hain työkaverini toiselta toimipisteeltä mukaani. Samalla kun jaettiin rattivuoroja Hämärän Hörriäisessä, jaettiin myös kuvauskohteet. Lähes koko matkan ajan satoi vettä ja niin satoi myös Kilpisjärvellä - ilma oli kokonaisuudessaan aivan harmaa.

Olin itse harkinnut jo matkan perumista moneen otteeseen, kun sää näytti varsin karmivalta. Oli kuitenkin hyvä, että lähdin - sillä sade hiipui ja pääsimme kuvaamaan pienessä tihkusateessa kohteitamme. Kuvasin itse Salmivaaran, josta oli mahtavat näkymät joka puolelle Kilpisjärveä.

En ollut koskaan aiemmin käynyt Kilpisjärvellä, joten en osannut odottaa muuta kuin näkeväni Saanatunturin. Itsessään Saana ei ollut mitenkään ihmeellinen tai vaikuttava, mutta Kilpisjärveä ympyröivät tunturit ja Norjan lumiset vuoret tekivät maisemasta aivan älyttömän upean. Jos haluat matkailla, muttet halua ulkomaille, niin kannattaa suunnata vaihteeksi nokka kohti Kilpisjärveä, sillä se on ehkä eksoottisin alue, mikä Suomesta voi löytyä.

Perjantaina matkustin Malla-laivalla luonnonpuiston reunamille vaeltaakseni 10 km Mallan luonnonpuiston läpi. Tietenkin matkaaa tuli oikeasti 16 km, mutta se selvisi vasta jälkeen päin.Tälle vaellukselle olin varannut kunnon eväät, jotka kuitenkin loikkasivat repustani  ulos ennen vaellusta - en tiedä vieläkään miten se onnistui, mutta onneksi repustani löytyi edes yksi jogurtti. Nälkäisenä tuntui ettei kilometrit vähenneet yhtään. Samalla reissulla tuli harjoiteltua "vuorikiipeilyä" rakassa eli ns. pirun pellolla ja olin aivan varma, että kierin kivien kera mäen alas. En kuitenkaan kierinyt, mutta pari kertaa oli läheltä piti tilanne. Kiitos Anninalle (työkaverini), joka löysi takaisin reitille.

 "Mallan luonnonpuiston maisemat muistuttivat Uuden-Seelannin maisemia." 

Reippahasti käypi askeleet

Tiistai 17.7.2012

Aina asiat eivät mene ihan niin kuin sitä suunnittelee. Tarkoituksenani oli kuvata töiden takia kaksi laavua ja yksi kota, jolloin matkaksi olisi tullut n. 18km. Huonoksi tuuriksi molemmat tärkeimmät kohteeni olivat remontissa, joten niiden osalta kuvasato jäi varsin huonoksi.

Maaruskaa on jo havaittavissa.

Kukastunturin laelta katse kohti Pallasta (?)

Päästyäni kuitenkin Kotamajalle asti halusin sittenkin kiivetä vieressä olevan tunturin laelle, koska sitä kautta matka ei olisi kuitenkaan ollut paljoa pitempi kuin tunturin viertä kulkeva toinen reitti (eri kuin se mitä pitkin tulin Kotamajalle). Lyhyemmällä matkalla olisin päässyt, jos olisit palannut jälkiäni, mutta enpäs halunnutkaan. Ehkäpä se johtui siitä, että kunnianhimoni kävi suureksi, joten oli pakko kivuta Kukastunturin laelle. Toisaalta syynä saattoi olla Kesänkijärven silta, joka oli puolilaho sekä sille vievät olemattomat sekä veden alle jääneet pitkokset.Tuntui siis turvallisemmalta kävellä toista hieman pidempää reittiä, koska siinä ei ollut yhtä suurta soihin putoamisvaaraa. Kämpälle päästyäni olinkin taittanut jo 26km matkan kävellen.

Fiksuna tyttönä venyttelin hieman, mutta tietenkin liian vähän. Siitä seurauksena olen tänään (keskiviikkona, en näet kirjoita ihan reaaliajassa) ollut kuin puuveistos, saapi nähdä miten ajattelin liikkua huomisen eli Kilpisjärven kuvauskeikalla.

Vielä lisäys menneeseen 11.-14.7.2012

Viime viikonloppu menikin pääasiassa yhtä bändiä kuunnellen. Luulisi, että sitä kuuntelisi ennemmin sellaista musiikkia, mistä todella tykkää. Kuitenkin kuuntelukiintiötä riitti neljälle päivälle, jonka jälkeen samat kappaleet soi päässä pari päivää.

Minä soitan harmonikkaa..

tosiasiassa en soita, mutta pari mukavaa tyyppiä soittivat oikein hienosti. Olin kuuntelemassa Reijo Kumpulaisen ja Tatu Kantomaan harmonikan soittoa Varkaankurun laavulla ja yllätys yllätys kahden kameran kera. Hitusen noloksi kahden kameran keikan teki se, että eräällä vanhemmalla miehellä oli ammattimaisen näköinen runko ja sitäkin huikaisemman vaikutuksen tekevä objektiivi vastavalosuojalla. Siinä harrastelijakameran rungot ja perus objektiivit häpeää.

Varkaankurun laavu sopi loistavasti harmonikan soittajien esiintymisalueeksi. Tunnelma oli oikein mukava ja maisema mahtava. Haitariesitys oli osa Ylläs Soikoon 2012 -tapahtuman ohjelmaa ja mikä parasta esitys oli ilmainen ja sääkin suosi soittajia.

Harmonikot kuvattuani kuvasin vähän lisää Varkaankurun reittiä. Päästyäni kämpälle huomasin, että kello oli jo aivan liikaa, enkä ehtinyt suihkuun. Joten lähdin Äkäshotellille Varaslähtötansseihin tuoksuen hyttysmyrkyltä eli ehkäpä hieman miehinen olo. Hiuskoristeena taisi olla pari hyttystä, eikä väriäkään poskiin tarvinnut nipistellä - kiitos siitäkin hyttysille. Tästä voidaan vain todeta, ettei peikkotytöt ole kaikkien mieleen.

Lapinrumpujen kuminaa ja taikauskoa

Jep jep. Eipä pitänyt käydä työasioihin kiinni tässä blogissa, mutta Ylläksen Retkiviikon 2012 aikana olen kuvaillut ties minkälaista tapahtumaa. Selvittyäni porojen merkkauksesta sukelsin lapin rumpujen maailmaan. Seurasin kuinka lapinrumpujen valmistuksen kurssilaiset tekivät rumpujaan ja miten he tulkitsivat värjäyksessä poronnahan pintaan syntyneitä kuvioita. Kuvioiden tulkitseminen muistuttaa lähinnä uuden vuoden tinan tulkintaa. Mitä vain voi syntyä ja lopputulos ei koskaan ole sama. Esimerkiksi yksi kurssilaisista olisi halunnut rummustaan punaruskean, mutta värjäyksessä rummusta tuli kuitenkin lähemmäs vaaleanpuna-harmaa.

Pääsin mukaan myös rumpujen vihkimistilaisuuteen, vaikkakin kuvaajan roolissa. Vielä on arvoitus, minkälaista videomateriaalia vihkimisestä syntyi. Pitäisiköhän toivoa kameraan parempaa mikkiä, jos näitä videomateriaaleja pitäisi tehdä enemmänkin?

Taisi minuun iskeä myös se lapin hulluus. Seurattuani aikani kurssilaisten touhuja, huomasin jo kyseleväni kurssin vetäjältä seuraavaa kurssia. Olisihan sellainen pieni rumpu kiva juttu, ainakin muistoksi lapin seikkailuista.

Taitavaa tunnistusta

Joidenkin työpäivät todella ovat erilaisia. Eikä se erilaisuus näy vain siinä, kulkeeko eri reittiä töihin tai hakeeko aamukahvinsa poikkeuksellisesti toisesta paikasta kuin muina aamuina. Erilaisuus näkyy siinä miten poikkeavasta sisällöstä työpäivä voi koostua. Alunperin en ajatellut kertovani töistä tässä blogissa, mutta tämä kokemus on kyllä pakko jakaa, vaikka sitten tiivistettynä yhteen blogitekstiin.

Kaikki alkoi maanantaista 9. heinäkuuta 2012, jolloin työt lähtivät rullaamaan normaalilla painollaan eli melkoisen leppoisasti. Varsinainen käänne tapahtui kuitenkin puolen päivän aikoihin, jolloin meille (työkaverilleni ja minulle) selvisi, että pääsisimme (harvinaista kyllä, ulkopuolisina) todistamaan porojen merkkausta kameroiden kera.

Kesä-heinäkuusssa merkitään porojen vasat eli ne pienen pienet söpöt tyypit, joita tekisi mieli halata, kun ovat niin ihania. Porojenhoitajat hyödyntävät porojen kokoamisessa räkkää (eli hyttysten suurta määrää). Nämä kamalat verenimijät kokoavat porot isoksi laumaksi. Lappalaisittain laumaa kutsutaan sanalla "tokka".

Yhtenäinen porotokka ohjataan aitaukseen, jossa ne merkitään. Samassa aitauksessa on monen eri poron omistajan poroja. Niiden tunnistaminen on ulkopuoliselle sekä kokemattomalle henkilölle aivan mahdotonta. Ei luulisi, että poron voisi tunnistaa korvaan leikattujen merkkien mukaan myös niiden liikkuessa, mutta kyllä vain voi. Siitä ovat elävänä todisteena porojen omistajat.

Seuraavaa tapaa käytettiin porojen merkkaamisessa, jossa olin mukana seuraamassa. Porojen vasat seurasivat emäänsä, jolloin poron omistaja tunnisti, mikä vasa on minkä emän, sillä emän korvamerkistä voidaan tunnistaa kenen poro on. Vasa otettiin kiinni suopungilla (lasson tapainen), jonka jälkeen kaksi porojen hoitajaa merkkasivat vasan omistajan merkkiin. Merkitsemisen jälkeen vasa päästettiin irti, jotta se voisi uudelleen etsiä emänsä. Kun kaikki vasat on merkitty voidaan porot päästää takaisin vaeltamaan vapaasti ympäri maastoa. (Suomen käsityön museo ja oma kokemus, 2012)

Tapa, jolla porot merkataan on vanha. Kuuleman mukaan myös muita tapoja on yritetty, kuten numeroitua kaulapantaa, korvamerkkiä, (tatuointia), mutta ne eivät ole toimineet yhtä hyvin kuin porojen merkkaus perinteisellä tavalla. Perinteinen merkitseminen suoritetaan vasan korvaan puukolla, mutta käytettävissä on myös saksia (Maatalousyrittäjien eläkelaitos, 2010).

Porojen merkitseminen on kaksi piippuinen juttu. Eläinsuojelulaki vastaan porojen omistajat - perinteet vastaan nykyaika. En osaa ottaa kantaa asiaan, sillä siihen vaikuttaa niin moni tekijä. Jos olet kiinnostunut eläinsuojelulaista porojen kohdalla, suosittelen lukemaan oheisen luonnoksen vuodelta 2006 (Porojen hoito ja käsittely). Huomaathan, etten ole vastuussa linkin sisällön oikeellisuudesta. Oheinen dokumentti tuli vastaan googlen antimina.

Oli upeaa seurata kuinka porotokan juostessa ympäri aitausta niiden jalat nostattivat maasta pölypilven, joka auringon valossa näytti hämmästyttävän taianomaiselta. Samalla porojen ääriviivat tulivat esille auringon valon hohteessa. Oli ilta ja viimein myös yö, mutta aurinko paistoi edelleen.

Maanantai 9. heinäkuuta sai todellakin erilaisuuden leiman. Tällaisen tapahtuman kokee harva, ellei sitten ole porojen omistaja.



Jos huomaat, että olen ymmärtänyt ja kirjoittanut jotain väärin. Ole kiltti ja laita kommenttia, niin voin korjata virheeni.

Lähteet:
Maatalousyrittäjien eläkelaitos, 07.04.2010 http://www.mela.fi/Tyohyvinvointi/Tyoturvallisuus/Poronhoito/Tyovaiheet/Vasojen-merkinta
Suomen käsityön museo
http://www.craftmuseum.fi/poro/poro/kesa.html

Retkellä Pakasaivoon

Sunnuntaina nautin Uuttu-Kallen tervetulopuheesta Ylläksen Retkiviikon avajaisissa. Jännityksellä odotin uutta työkaveriania saapuvaksi, josta en oikeastaan tiennyt paljoa mitään. Aioimme mennä kauppaan, joka kuitenkin oli vielä kiinni, joten selvitimme Luontokeskuksen asiakaspalvelussa mihin voisimmekaan mennä pienelle retkelle. Päädyimme Pakasaivoon, jonne oli 22km matka ja se tie oli aivan kamala. Työkaverini mummo golffi joutui kovalle koetukselle. Hyvin se kuitenkin selvisi retkestä ja matka oli oikein hieno.

Markkinapäivä

Aamulla lähdin ajelemaan kohti Pajalan markkinoita. Kyseistä tapahtumaa oli minulle hehkutettu valtavasti, mutta eivät ne mielestäni esim. Rauman silakkamarkkinoista eronneet - paitsi kalaa ei ollut tarjolla niin paljon.

Pajalan kirkko oli kuitenkin hieno ja sääkin oli hyvä, vaikka sadetta olikin lupaillut. Me turistit unohdimme tietenkin vaihtaa rahaa, joten ostokset jäivät ruokailun tasolle - ravintolassa, kun kelpasi korttikin.

Pajalan reissulla tuli nähtyä myös Kolarin kylä, joka ei ollut ollenkaan niin idyllinen kuin Äkäslompolo. Teki mieli jo omille alueille, vaikka en tiedä voiko niitä omiksi kutsua viiden päivän jälkeen. Ehkä voikin.

Koreja markkinoilla.

Huikean erikoinen vessa vasemmalla. Hetken jo mietin, pitäisikö omaan kämppään (sitten kun sellaisen omistan), hankkia hienon värinen vessan kansi/reuna systeemi, jolloin voisi säästyä ainakin vanhassa talossa kaakeliremontilta, jos kaakelit ovat hyvät, mutta eivät ihan sellaiset kuin haluaisi.  Ja oikeassa kuvassa Pajalan kirkko.

Tässä palattiin jo kohti Suomea. Rajan ylitys oli hieno ja helppo. Eipä ainakaan ollut mitään pitkiä jonoja kuin joillakin rajoilla on.

Perjantai on aina perjantai

Työpaikan valojen syttymistä on hyvä seurailla. Toisaalta lähellä sijaitseva työpaikka voi tehdä tepposet. Kuulemani mukaan silloin myöhästyy helpommin, jos asuu lähellä työpaikkaansa. Onneksi töissä on liukuva työaika ja näin vielä kun ei voi tehdä mitään kunnolla (kun ei ole sitä työkonetta), niin voi nautiskellen tutustua aamusta lähtien lähiympäristöön kameran kera.  Perjantai menikin testaillen työpaikan videokameran ominaisuuksia luonnossa. Ehkäpä siihen vielä ohjekirjankin lukaisemalla saa selvitettyä kuinka videokuvauksen tarkennus toimisi, muutoin kuin manuaalilla tarkentaen.

Perjantai tyypillisesti johtaa viikonloppuun, jolloin on hyvää aikaa tehdä kaikenlaista. Ostin myös tiekartan, jotta löytäisin paikasta toiseen, sillä navigaattoria en vielä omista. Suunnitelmissa olisi ajaa huomenna Ruotsin puolelle Pajalan markkinoille, mikäli joku lähtee mukaani.

Menneen talven lumia

Useimmat tulevat Lappiin talvella (tämä ei ole fakta vaan oletus ja toisen ääripään suositus). Kesäinen Lappi on aivan mahtava. Näin heinäkuussa kukkii hilla, tupasvilla, suopursut, tervakukat ja vaikka kuinka monet upeat kasvit, joiden nimiä en vielä tiedä. Aivan kuin Loirin laulamassakin kappaleessa lauletaan "Lapissa kaikki kukkii nopeasti, maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin..." viitataan siihen, kuinka lapin kesä on lyhyt.

Lapissa turistit vierailevat ahkerasti syksyn ruskaretkillä, talven upeissa hiihtomaastoissa ja kevään viimeisillä lumilla. En kuitenkaan tiedä käydäänkö Lapissa keväisin paljon, vai sulkeeko matkailusta elävät liikkeensä loppu kevääksi, kunnes ne taas aukevat kesällä.

Toinen työpäivä alkoi auringon paisteella, vaikkakin se ei toimi kohdallani herätyskellona. Yöttömät yöt lähinnä väsyttävät, vaikka mielestäni nukun öisin todella hyvin. Työpäivän jälkeen kävin Ylläs Skin alueella tai lähinnä parkkipaikalla katselemassa maisemia. Minun lisäkseni alueella oli toinenkin kävijä - poro. Se kuitenkin päätti häipyä, kun saavuin paikalle - olisikohan sillä ollut mielessä pahat aikeet jäkälien tai puiden runkojen suhteen (en tosin ole varma syövätkö porot kaarnaa). Olen oppinut, että kaikkea mitä lapissa sanotaan ei kannata ottaa todesta, ehkä tämä on tarttuvaista. Yllästunturi oli Äkäslompolon puolelta todella ruma, sillä se oli niin käsitelty, kivikkoinen ja harmaa. Siellä täällä tuntureiden yläosissa on vielä lunta. Kuuleman mukaan jotkut ovat näin kesällä kuljettaneet mukanaan suksia, jotta pääsevät jämälumille laskemaan. Siinä kannattaa vain jarruttaa tehokkasti, ettei töksähdä ja pyöri ympäri lumetonta mäkeä.

Seuraaviin kuviin.

Kuin kylpisi tunturipurossa

Aamu aukeni auringon saattelemana. Asunnon suihku raikasti tehokkaasti, sillä hienoista puitteista huolimatta suihkusta tuli kylmää vettä. Voitte vain kuvitella, miten minä vilukissana kammoksuin ajatusta kylmästä suihkusta. Onneksi kuitenkin kylmäänkin tottui, vaikka taitaa se tunturipurossa vielä vilposempaa olla.

En tiedä seuraako minua jokin karma, kun työkoneeni ei ollut paikalla, kun aloitin työt uudessa työpaikassa. Samalla tavalla on tapahtunut aiemminkin ainakin kerran. Työt alkoivat leppoisasti, sillä nykyaikana oikeastaan todella vähän pystyy tekemään ilman konetta ja graafisen alan ohjelmistoja - jos sillä alalla toimii.
Vaikka ensimmäinen päivä ei ollut niinkään itsessään sisällöltään raskas, olin kuitenkin aivan poikki, kun pääsin asunnolle. Jos energiaa riittäisi olisin jo aivan varmasti ollut inspiraatiopilven kanssa ulkona työstämässä ideoita paperille. Jännittävää on myös se, että tekee mieli maalata, vaikkakin en maalauksesta normaalisti pidä. Liekö tunturin taikaa vai koskien kutsua?

En voi kuin myöntää, olen ihastunut Äkäslompoloon.

Yllästunturin juurella

Saavuin Ylläkselle tiistai-iltana 3.7.2012. Muutaman tunnin aikana ehdin tehdä, vaikka mitä... Kävin mm. Jullin ravintola&baarissa, syömässä Tipuspecialin (voin suositella annosta hyvin nälkäisille, sillä ranskalaisia oli annoksessa kunnon keko - eikä keko näyttänyt huvenneen yhtään, vaikka olinkin mielestäni syönyt niitä aivan valtavasti). Kylään tutustuessa kävin myös testaamassa monen vuoden jälkeen Jounin ruokakaupan, joka oli laajentunut valtavaksi halliksi. Käytännössä kauppa muistutti tavarataloa, josta saa aivan kaikkea - ainakin pikaisella vilauksella. Lopun illan käytin Luontokeskus Kellokkaan lähiympäristössä seikkailuun kameran kera ja huomasin, ettei yöttömän yön aika ole vielä ohitse.

Ensimmäinen ilta Ylläksellä lähestyy loppuaan ainakin kellon mukaan. Täällä ajantaju menee aivan sekaisin, sillä ulkona paistaa yhä aurinko, vaikka kello lähentelisi puolta yötä.
En jäänyt seuraamaan yötöntä yötä, koska eilisen matkan paino tuntui vielä harteillani, vai jäinkö sittenkin. Sillä erämaan kosketus jatkui sisälle tultuani television välityksellä, jossa illan elokuvana oli Pale Rider.