Terveiset -30 asteesta!

Vihdoinkin valoa pimeydessä.

Täällä on niin kylmä, ettei sitä voi sanoa enää miellyttäväksi. Toisaalta täällä voisi olla vielä kylmempikin. Työkaverini ovat puhuneet, että joskus pakkanen paukkuu jopa -40 asteessa. Silloin aion piiloutua peittojen alle ja pysyä siellä, kunnes lauhtuu. Jos kuitenkin on aivan pakko mennä töihin (eikä työpäivää ole peruttu, kuten koulupäiviä on tapana perua), aion kerrospukeutua kaikkeen mitä vain kaapista löytyy, jotta pärjään 5 min työmatkallani. Enhän halua muuttua jääveistokseksi matkalla.

Seuraavaksi juonipaljastuksia Muumeista: Pikku Myylle kävi niin, kun hän katsoi jääkuningatarta suoraan silmiin.
Ei olisi kannattanut, mutta tässä hän on iloisesti hiihtämässä.

Työpaikan pihalla on tällä hetkellä mitä upeimpia lumiveistoksia. Tervetuloa tsekkaamaan miltä näyttää mm. Pikku Myy hiihtämässä. Lumiveistokset ovat lumenveistokurssilaisten aikaansaannoksia.

Oij, ihania laskettelusuksia

Kehitystä on tapahtunut monien laskettelijoiden välineiden suhteen. Siksipä aiheutankin varmaan itse muutamalle laskijalle naurukohtauksen, kun saavun rinteeseen varusteitteni kanssa. Ah, ne ovat lähemmäs 15 vuotta vanhat, mutta jos niillä on ennenkin voinut laskea - niin miksei vieläkin? Voi toki olla, että ne ovat vaikeammat, mutta mitäs järkeä sitä on laskea liian helpoilla suksilla. Kuulemma se on mukavempaa niin. Jos jollakin ei ole itellä kanttia mennä vastaavissa varusteissa rinteeseen, niin voinee jättää nauramisenkin välistä. En kuitenkaan pienestä hätkähdä, en nimittäin koskaan kulje muodin mukana - lähinnä jäljessä.

Lisään tähän juttuun myöhemmin kuvan varusteistani. ;D Jos muissakin lajeissa vanhat välineet on suosittuja, niin miksipä ei laskettelussakin. Ei mun ideaa ihan pystyyn naurettu laskettelukeskuksessakaan.

Tänään lasketteluvälineiden historian sijasta katsastelin hieman uusia suksia ja niiden hintoja. Hih hih, alle 100 eurolla saa vain naperosuksia tai vuosikymmeniä vanhoja suksia.


Nämä ovat aika ihanat ja pitäisi olla aloittelijallekin sopivat: 

• Atomic Affinity Pure laskettelusukset
• Näihin suksiin olen nähnyt jo täydellisesti sopivan hupparinkin, en vain nyt löydä sitä netistä. Eikä hupparilla lasketa kuin korkeintaan keväällä.

Nämä taas ovat graafisesti aika tyylikkäät, mutta käyttötarkoitus on aivan muu kuin perus laskettelu, joten ei näitä mulle. 

• Völk Kink
• shh... Ne olikin miesten sukset.

Haaveet sikseen. Jään siis odottamaan siskon vanhojen varusteiden saapumista. Toisaalta haaveilen salaa (ei se tosin tämän postauksen jälkeen ole salaista), että voisin tuunata ne vanhat laskettelumonot esim. kalansuomukuviolla. Makeintahan olisi, jos joku ruiskumaalaisi ne, mutta se on vähän liian kallis lysti, enkä kaipaa monoihini isorintaisia naissotureita - joita useimmiten näkee ruiskumaalattuina rekkojen kylkeen. :D

Yllä nykyiset sekä vanhat Fischer Revolution sukset ja juuri testaukseen saapuneet Atomic Affinity Pure. 

Hyvää tiistaita tai muuta ajankohtaa, milloin nyt kukakin tämän lukee!

Vatsalleen näin kinokseen lensin suksineen

Loman jälkeinen aamu alkoi rennosti työmailien setvimisellä ja aamukahvilla. Rentoilla ei saanut kuitenkaan liikaa, sillä lähdin kuvausreissulle muutaman kilometrin säteelle toimistosta, tietenkin hiihtäen. Ulkona oli minun kauhukseni 15 asteen pakkaset, joten oli pakko laittaa kaikki mahdollinen päälle (ja tulihan sitä tietenkin yläkropasta vähän hiki hiihtäessä). Laitoin varpaiden iloksi monojen päälle ihanan lämpimät monosuojat. Ihan oikeat stossut, joita kuulemma ei saa enää melkein mistään. Oli muuten hyvä fiilis kyseisestä tiedosta. Siinä vain kävi niin, että toinen mono ei kiinnittynyt suksen siteisiin, ennen kuin otti monosuojan pois. Joten ainakin hiihtäessä tunnisti kumpi oli oikea ja kumpi vasen jalka, miten sitä sitten vielä tunnistaisi sauvansakin?

Hiihtäminen on rankkaa ainakin sadan vuoden tauon jälkeen (kyllä pieni lapin lisä sallittakoon tauon pituudessa). Selvisin kuitenkin kuvauspaikkaan asti, enkä myöskään jäänyt pelottavan rinnetampparin alle. Se on aika karmean näköinen ilmestys, kun unenpöpperöisenä sellaisen kohtaa.



Kuvauskohteeni laskeutui Keskisenlakea alas laskemalla offaria*. Kuvaussää  oli hieman liian harmaa ja pimeä, mutta harjoitus tekee mestarin kaikissa olosuhteissa. Joten tulihan sieltä ihan kivojakin kuvia, mutta tällaiseen kauas kuvaamiseen sopisi jokin todella makea ja valovoimainen teleobjektiivi. (:

*Rinteiden ulkopuolella laskettelu. Omalla vastuulla.


Paluumatkalla minulle kävi juuri näin kuin lauletaan Georg Malmstenin Jänöjussin mäenlaskussa:

"Ja niinkuin myrsky konsanaan, 
hän syöksyi alaspäin, 
ei aavistanut ollenkaan, 
ett' vois käydä näin:
Kas satakunta volttia
hän teki ilman holttia 
ja vatsalleen hän kinokseen
näin lensi suksineen."

Hiihdän perinteistä, joten pidän urista. Kävi kuitenkin niin, että alamäen loppuvaiheilla ura yhtäkkiä loppui. Siirryin vaistomaisesti keskelle latua auraamaan, kunnes näin edessäni hyppyrin. Ehdin kyllä suunnata sukset suoraan eteenpäin ja joustaa polvilla, mutta kaikesta hyvästä yrityksestä huolimatta löysin itseni vatsaltaan maasta. Pipo peitti näkyvyyden ja kamera tuntui alla möykkynä. Ei onneksi sattunut, eikä kamerakaan mennyt hajalle. Onni oli mukana tässä suksitapaturmassa. :) Oikeastaan kyseisen kaatumisen jälkeen sitä harmitteli, miksei mukana ollut kypäräkameraa, lentoni olisi luultavasti ollut tyylikästä katseltavaa. Tai sitten ei. :D


Tämä glögi maistuu rommirusinajäätelöltä - ilman jäätelöä.   (Heltsi. 3.12.2012)


Toisessa naamalleen lennossa ei käynyt ollenkaan niin hyvin, kuin edellisessä. Liukaustuin kotipihallani  pimeässä ja löysin itseni jälleen kerran naamaltani maasta, nenä verta vuotaen ja käsi kipeänä. Onneksi en kuitenkaan ehtinyt ottaa käsillä vastaan, vaan toinen jäi vain kroppani alle, joten se tärähti ikävästi. Ei murtumia, hih hei! (: Nenäkin taisi säilyä kosmeettisilta vaurioilta, vaikka lievästi on vielä arka ja turvonnut. Käsikin on lähes käyttökelpoinen, jotain pientä pystyy nostamaan, mutta kiertoliikkeet ovat ikäviä ja tuo kämpän ulko-ovi on mahdoton avata. Onneksi muillakin on sen kanssa ongelmia, myös kesäisin.

Onko siis kolmas naamalleen lento odotettavissa vielä tällä viikolla? Toivottavasti ei, nenä ei kestäisi enää moista röykytystä.

Huulirasvallekin kävi kalpaten liukastumisessa. :(

Olipa kerran.. tai no tänään

Jotenkin tämä bloggaaminen meinaa jäädä, vaikka välillä tuntuu olevan vapaa-aikaa niin paljon, ettei edes tiedä, mitä sillä kaikella ajalla tekisi. Joten taas kerran tiivistelen, mitä viime aikoina on tapahtunut.

Jo kesällä mua peloteltiin sillä, että joku päivä voi sataa niin paljon lunta, etten pääse ulos kämppäni ulko-ovesta. Joten kun tiistaina alkoi sankka lumipyry, joka ei näyttänyt loppuvan ollenkaan, päätin tarttua harjanvarteen. Putsasin muutaman tunnin välein ulko-oven edustan ja vielä ennen nukkumaan menoa myös. Yöllä kuitenkin satoi lisää lunta, enkä tietenkään päivystänyt ovella harjan kanssa.
Onneksi siis ihan mahtava auramies kolasi oveni edustan, sillä muuten olisin joutunut kiipeämään ulos ikkunasta. :D

Tänään tapahtunutta

Lunta on nyt varmaan joku 30 cm, ellei enemmänkin. Yritin tänään tehokasta treeniä mm. juoksemalla lumihangessa ympäri metsää. Oli aika hauskaa. Ylämäet vain kävivät raskaiksi.

Kylällä nolasin itseni jonkun autoilijan edessä, kun pyyhälsin tien ylitse ja yritin loikata ketterästi ojan yli. Oja oli kuitenkin hieman leveämpi ja lunta lähemmäs 60cm, joten levisin suoraan naamalleni lumihankeen. Ei siinä kyllä sattunut, mutta olipa taas super hauskaa yksinään. En meinannut saada naurua loppumaan. Jos Jullin piirtäjä olisi sattunut samaan hetkeen, tässä olisi ollut hänelle loistava kohtaus sarjakuvaan.

Lisäksi oli liukasta ajaa.

Nyt jännityksellä odotan uutta jaksoa sarjasta Olipa kerran..

Ihmisen ringin miesten huoneet, ovat talvisin lukittuja. Sääli hiihtäjiä.

Lumetus ei tällä hetkellä ole käynnissä ainakaan tällä rinteellä.

Täytyyhän villissä lännessä olla oma saluunansa.
Aika on vain pyyhkinyt tämän ylitse. Yksinäisenä nököttää Äkäslompolon risteyksessä.

Ihana Tromsø!

Viime viikonloppuna kävin työkaverini kanssa aurinkolomalla Norjan Tromsø:ssa. Oli muuten mahtava kokemus, vaikka toista kertaa kaupungissa olinkin. Voin jopa väittää, että kesäinen Tromsø ei vedä vertoja syksyiselle kaupungille, joka on lumisten huippujen ympäröimä.

Majoituimme Clarion Collection Hotel With:issä, jossa kaksi yötä maksoi per nenu 140 €. Eli todella vähän Norjan muuhun hintatasoon nähden. Hotellihuone oli siisti ja aika isokin. Sänky oli oikein hyvä ja erikoista kyllä, vessassa ei ollut lukkoa. Majoituksen hintaan kuului aamiaisen lisäksi, iltapäivä vohvelit ja illallinen. Joten säästimme paljon, kun emme ruokailleet ravintoloissa iltaisin.

Viesti hotellihuoneemme hiustenkuivaimessa.

Ensimmäisenä iltana myöhästyimme illalliselta, mutta saimme kuitenkin annokset hyvin suolaista chili con carnea. Nälkäisenä sitä syö melkein mitä vain. Joten ruuan jälkeen uni maittoi.

Lørdag

Lauantain shoppailimme, mutta en yllättäin löytänyt mitään, paitsi yhden kivan paidan, joka oli liian pieni. Yhyy.. Se lähti edullisesti työkaverini matkaan. Iltaa lähdimme viettämään ulos, mukamas kovin myöhään, mutta olimmekin liian aikasessa. Ensi kerralla täytyy vain mennä suoraan Solid nimiseen istuskelupaikkaan. Se vaikutti parhaimmalta.

Søndag

Löysimme viimein Straumsbuktaan, josta lähdimme maastopyöräilijöiden kanssa kohti läheistä kukkulaa. Kävi kuitenkin niin, että pyöräilijöillä oli nopeampi tahti kuin minulla, joten kävelin jäljessä ja kuvailin maisemia. Oli muuten mahtavat maisemat jälleen.


Ruotsinkielentaitoni vetreytyi tuon viikonlopun aikana, vaikka kaikkialla kielenä olikin norja eikä ruotsi. Se kuitenkin auttoi käsittämään monia asioita, kuten ampuma-alueen suuntaan ei kannata kävellä.

Upeat maisemat, tekivät kuvauksesta todella miellyttävää.

Paikasta tuli mieleen esim. "Kaislikossa suhisee" -kirja.

Niitty, johon edellisen kuvan polku johti.

Aurinko laskee Straumsbuktassa. 

Kotimatkalla katselimme haltioituneina Norjan ihania vuoria.



Ethän kopioi kuviani ilman lupaani. Kiitos (: 

WebRep

currentVote

noRating

noWeight

Vuosi ilman uunivuokaa

Olen lähiaikoina kaivannut monia materiaalisia asioita uudessa asunnossani, kuten sohvaa, uunivuokaa ja leivänpaahdinta. Olen myöskin miettinyt miten karua on olla tuleva vuosi ilman kahta ensimmäiseksi mainittua. Kunnes yhtenä päivänä tajusin, että kun ensimmäisen kerran muutin omaan asuntoon, en omistanut kolmea ensimmäistä tavaraa. En kai sitten laittanut uuniruokia, enkä katsonut tv:tä - sillä en omistanut sitä, joten oli täysin loogista, ettei minulla ollut sohvaakaan (en kai siis laiskotellutkaan?). Seuraavaan asuntooni tuli ensin uunivuoka, sitten sohvan patja, myöhemmin sohvan runkokin, jota seurasi viimein leivänpaahdin. Joistain asioista kannattaa avoimesti puhua, sillä yhtenä aamuna kirpputorin pöydällä odotti minua, edullinen ja siisti uunivuoka. (:

Uunivuuan lisäksi uuden kodin saivat kaksi viherkasvia. Ovat kuulemma banaanipuita tai jotain sellaisia, eli jos jollain on kokemusta niistä, niin otetaan hoito-ohjeita vastaan. Toinen näyttää pärjäävän hyvin, mutta toinen mököttää ja riiputtaa lehtiään. Operaatio banaanipuu on siis alkanut. Vastaavalle operaatiolle ei tosin viime kerralla käynyt kovin hyvin. Toivotaan siis parempaa onnea tällä kerralla. Niin ja jos tuo kasvi ei ole banaanipuu, niin mulle saa kertoa, mikä se on ja miten sitä hoidetaan.

Varokaa liukkaita pitkospuita!

Lähes jokainen tietää varoituksen "varokaa heikkoja jäitä". Se on tuttu mm. Pikku Kakkosen animaatiosta, jota esitetään syksyisin ja keväisin telkkarissa. Pitkospuiden liukkaudesta ei ole taidettu tehdä varoitusvideota, mutta eipä niitä olekaan kaikkialla toisin kuin vesistöjä. Ne voivat kuitenkin olla yhtä vaarallisia.

Täällä on satanut paljon vettä, joten kaikkialla on märkää ja liukasta. Kävellessäni pitkoksia pitkin tiesin jo varoa niiden liukkautta sekä niiden päällä olevia lehtiä. Joka tapauksessa löysin itseni pitkosten vieressä olevasta lätäköstä. Kamera ja jalusta lensivät samassa rytäkässä, mutta onneksi niillekään ei käynyt huonosti. Omaa alastuloani pehmensi sammalmatto ja lätäkkö. Ranne tuntui ensin hieman aralta, mutta nyt siinä ei ole enää mitään ongelmaa.

Pitkokset eivät ole ainoita, jotka on sateella liukkaita. Näitä onkin sitten ympäri Suomea, arvaatko jo mitä? No tietenkin kiviä. Kivillä liukastuminenkin on jo testattu, vaikkakin pimeässä tunturissa ilman otsalamppua. Kävin lainakoiran kanssa lenkillä ja levisin polvilleni rakkaan. Mustelmilla siitäkin onneksi selvittiin. 

Muistakaa hankkia otsalamppu, jos aiotte retkeillä metsässä - pimeys yllättää helposti. Siitäkin on jo kokemusta. 

Eilen illalla ajoin Maisematietä pitkin melko hyvässä näkyvyydessä sateen saattelemana. Korkeimmalla kohdalla sumu kuitenkin sakeni ja pitkät valot heijastuivat sumusta takaisin. Normaaleilla ajovaloillakaan ei nähnyt montaa metriä auton nokasta eteenpäin. Vauhti tippui lähemmäs 30km/h. Oli todella vaikeaa nähdä, missä tie menee ja onko poroja liikenteessä. Joku uhkarohkea ohitti minut tuossa sumussa, vaikka en usko, että kuski näki yhtään sen enempää kuin minäkään eteensä. No ehkäpä hän tunsi tien mutkat. 

Villapaitoja ja kaakaota

Siitä on taas aikaa, kun viimeksi kirjoittelin kuulumisiani näkyville, siksi tästä tulee tiivistelmä kaikesta.

Ohituskaistalla

Aloitan kerrontani ja samalla tapahtumarikkaan viikkoni keskiviikosta, jolloin lähdin työpäivän jälkeen maastoratsastamaan. Tarkoitus oli pysyä jonossa ja omalla paikallaan koko reissun ajan, mutta sitten tuli ihana laukkapätkä, joka vei mennessään niin ratsastajan kuin poninkin. Whiuh! Jalustimeni katosivat jonnekkin ja siellä minä irvistelin selässä toivoen, että jollain taikavoimalla poni vielä pysähtyisi. Opettajan mielestä ratsastukseni näytti hallitulta - ainakin siltä osin, etten näyttänyt olevani tippumaisillani. :D
Hallittua se tosin ei ollut, muuten en olisi mennyt ohi jonosta ja pistänyt muidenkin taitoja koetukselle. Kun palasin ekalta ohitusreissultani oli koko jono epäjärjestyksessä. Täytyy todeta, että kentällä aitojen sisällä ratsastaminen on helpompaa, vaikka toisaalta osasyynä taisi olla kenttäkilpailuja kiertäneen ponin kilpavietti, kun maastoon päästiin. Ensi kerralla täytyy olla napakampi ratsastajana ja silloin toivottavasti pääsen taas kentälle harjoittamaan unohtuneita taitojani. Vikahan ei ollut ponin.

Metsässä on jo paikoitellen mustikoita. Kaarnikatkin maistuvat melko hyviltä.

Äkäslompolon muoti-ilmiö

Torstaina maailman meno muuttui ainakin Äkäslompolossa. Tähän mennessä ihmiset olivat pukeutuneet normaalisti syysvaatetuksin, mutta iltaa kohden varustus näytti siltä, että talvi olisi saapunut Lappiin. Syy kerrospukeutumiseen ei ollut siinä, että ulkona olisi ollut pakkasta (uskokaa tai älkää, sitä on jo öisin ollut), ja 27.8.2012 satoi ensilumi Kilpisjärvelle.

Torstai toi mukanaan muutakin erikoista, mm. Kino Ylläksen, jonka ensimmäisenä esityksenä oli klo 18:00 Kellokkaan auditoriossa Arktiset Tulet -dokumenttielokuva (Les Feux Arctiques, ohjaaja Gretta Sammalniemi), se oli upeasti toteutettu pääosin opiskelijavoimin. Tulien jälkeen kävin työkavereiden kanssa syömässä Selvässä Pyyssä, josta jatkoimme kämpälleni vaihtamaan vaatteet ja siitä ulkoilmaelokuvateatteriin Ihmisen rinkiin.

Illan toinen elokuvanäytös oli siis ulkona, jossa istuttiin täysin säiden armoilla. Sää ei kuitenkaan koitellut illalla, muuten kuin lämpötilan suhteen. Ainoastaan valkokangas väreili melko voimakkaasta tuulesta. Illan elokuvana oli ohjaaja Teppo Airaksisen Kulman pojat, joka hersyili huumoria ja suomalaisten elokuvien tapaan kiroilua ja juopottelua. Elokuvan aikana ilta pimeni vähitellen ja kaunis kuu nousi tunturin takaa kadotakseen välillä pilvivaippojen taakse.

Minä olin pukeutunut kuin mökkiläinen konsanaan, vaikka niin olivat muutkin. Torstain varustuksenani oli mm. toppaliivi, takki, villapaita, lapaset, ulkoiluhousut ja talvikengät. Perjantain ulkoilmanäytökseen ajattelin lisätä varustukseeni toppatakin ja kuumaa kaakaota.

Kellokas kuutamossa (joka näyttää kohdevalolta)

Myrsky

Torstai-perjantai yön aikana tuuli voimistui  ja aamulla se uhkasi kaataa ulkoilmaelokuvateatterin valkokankaan. Sitä lähtivät pelastamaan lukuisat vapaaehtoiset miehet. Olisihan se karua, jos niinkin hieno tapahtuma kuin Kino Ylläs saisi traagisen lopun ulkonäytösten osalta.

Toistaiseksi illalle on luvattu vesisadetta, mikä on ikävää, sillä ulkona olisi tarkoitus pyörittää elokuvaa nimeltä Nälkäpeli. Jos tämä "myrsky" jatkuu saatetaan näytös siirtää sisätiloihin. Se on toisaalta harmillista, sillä ulkona elokuvaan tulee oma erilainen tuntunsa ja erilaiset elokuvaillat muistaa paremmin.

Suuri kiitos Kino Ylläksen järjestäjille! On mahtavaa, että näinkin pienessä kylässä tarjotaan niin kyläläisille kuin matkailijoillekin mahdollisuus nauttia elokuvista. Hienoa työtä!

Elokuvaajan uraa uurtamassa

Jo ennen Kino Ylläs -tapahtumaa päänmenokseni suunniteltiin pieniä esittelyvideoita kansallispuistosta. Pari kuukautta myöhemmin minulle ehdotettiin, että tekisin erään vanhan videoesityksen tilalle kansallispuistosta kertovan lyhytelokuvan. Voi pojat! Nyt pitää opiskella elokuvausta ja ohjaamista. Tästä tulee hauskaa ja vaativaa. Voisinkohan lainata joltakin pienen junaradan, jotta kuvauksiin tulisi erilaista tuntua vai pitäisikö asentaa jalustan jalkoihin pyörät. Saa nähdä mitä tästä tulee. Harjoitus tekee mestarin tai no ainakin ok:n!

Ensimmäinen lyhytleffa taitaakin tulla ulos lähiaikoina (ei tosin paras laadultaan). Pitäisiköhän luoda sitä varten youtubeen kanava? Taidan nähdä tähtiä.

Tervetuloa Lappiin (syötäväksi)!

Aloitetaan kuvallisella viestillä. Se kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, jotka aion tähän rustata.

Näyttää aika kauniilta tuo mun jalka tällä hetkellä. En suinkaan levinnyt rakkaan enkä telonut itseäni missään sen kummemmin. Satuin vain nauttimaan lämpimästä kesäpäivästä, joka toi mukanaan muutamia satoja pienen pieniä lentäviä otököitä. 

Minä kun luulin, että hyttysten ja mäkäräisten jälkeen oltaisiin onnellisesti voitolla, eikä tarvitsisi enää kärsiä ja raapia itseään, kun kutittaa. Turha toivo. Täällä Lapissa on sellaisia otuksia kuin polttiaiset. Ne ovat noin kahden millimetrin kokoisia ja litistäessä pienentyvät entisestään. Hyttyset imevät verta, mäkärät vie palan mennessään, mutta polttiaiset nimensä mukaisesti polttavat. Ja mun reaktion näkee oheisesta kuvasta. 

Nyt jalka ei enää onneksi kutia (paitsi jos erehdyn raapimaan sitä), mutta alku oli ihan hirveä. Nuo läntit on suoraan luun päällä, joten oli aika kipeä jalka, tuntui jopa kävellessä. 

Joten tervetuloa Lappiin syötäväksi! Herkuttelukeidas on taas auki. Hyttyset ovat toisella puolen tunturia - onneksi ja polttiaisetkaan eivät näin kylmällä vaella. Toisaalta toivoisin silti, ettei kesä olisi vielä ohitse ja saataisiin täälläkin nauttia lämpimistä päivistä. 11 asteen kolea sää on kuitenkin aika karu ja loppu viikolle on luvattu jopa johonkin aikaa -1 astetta. Hrrr... 

Pahoittelut, sillä tässä kirjoituksessa on vain 189 sanaa.

Tänä iltana kävin Riikan kanssa Kuerilla, jonne meni helppo polku. Löysimme sieltä linnakkeen, muutamia nuotiopaikkoja ja postilaatikon, jota joku oli pitänyt roskiksena. Jättikokoisia variksenmarjoja on paljon, ne ovat kuitenkin edelleen yhtä pahoja kuin aiemminkin. Annoin niille taas uuden mahdollisuuden olla parempia kuin viimeksi. :D

+ 47 sanaa.

Kuinka majoittua Ylläksellä

Nyt sekin on testattu, ettei luonani voi halpa majoittua. Ylläs on kesä aikaankin kallista seutua, tämä verraten siihen, että mm. Levillä ja Oloksella on paremmat tarjoukset. Olen myös oppinut, että tarjoukset on tehty kahdelle ihmiselle, jolloin esim. hotelli saa enemmän korvausta palveluistaan. Tai no onko hotellille iso korvaus 40 euroa per henkilö? No kuitenkin yksin matkustaessa edut eivät juurikaan näy.

Se miksi en itse voi majoittaa ainakaan tällä hetkellä, johtuu siitä, että… Mie asun vuokralla pienessä huoneessa ja siinä huoneessa on ainoastaan yksi sänky. (Taipuukohan sana mie, miun, entä miten sanotaan meidän?) Mie jaan tämän asunnon satunnaisten sekä pitempi aikaisten asustelijoiden kanssa, jotka myös maksavat talon palveluista. Mie oon merkinnyt omat ruokatuotteeni nimellä – niin harmittavalta kuin se voikin tuntua nälkäisen mielestä. Ne on miun ja mie ostin ne omilla rahoillani, jotta saisin syödäkseni. Oon mie ollut kivakin joidenkin ruokatuotteiden kohdalla tai no ehkä enemmänkin  ”jos mie oon joutunut tämän testaamaan, eikä kukaan oo kertonut miulle, että se on pahaa, niin kosto on suloinen”.  Niissä jutuissa ei tietenkään ole nimeä, koska haluan niistä eroon, jotta voin myöhemmin ostaa jotain parempaa.

Palatakseni siihen Ylläksellä asumiseen ja samalla täysin uuteen tilanteeseen eli siihen kuinka kurjasti voi käydä, kun sohvapaikkaa ei ole. Näin kävi herra H:lle (nimi jääköön blogini lukijoille arvoitukseksi henkilön toivomuksesta). Herra H vaelsi yli 80 km päästäkseen loistavaan majoitukseen, jonka luuli olevan tarjolla. Koska minä en pysty eikä myöskään pieni huoneeni voi muuttua halpa majoituspaikaksi, jouduin tekemään todella karun tempun. Olen pahoillani herra H. Tämä kyseinen herrasmies oli muutenkin nukkunut taivasalla ja kansallispuiston kodissa, autiotuvissa ja ties missä, missä voi nukkua luvallisesti. Niin mie majoitin hänet hyttysten ruuaksi kotaan. Aamulla sain kuulla, ettei hyttysiä ollut. Makuupaikka oli kuitenkin ollut kovempi, kuin seuraavan yön hotellipaikka.

Mitä tästä opimme? Kannattaa varmistaa, että teillä on majoitus täällä, jos tulette kylään. Mieluiten hoitakaa se itse, sillä tällä hetkellä mie en pysty tarjoamaan oikein mitään muuta kuin ystävällisen hymyn ja pahoitteluita.

Tilanne toki voi muuttua hieman, jos muutan nykyisestä huoneestani toiseen sijaintiin. Sekin jääköön vielä arvoitukseksi, sillä en tiedä asiasta itsekään vielä mitään. 

Tilanteen sankari 

Haluan myös mainita, että kurjien tilanteiden lisäksi on hyviäkin tilanteita, ainakin lopulta. Tänään työpaikkani pihaan ilmestyi hurjan pehmeäkarvainen karkulainen. Mie aattelin eka, että se on karhu ja päätin istua ihan paikallaan aidalla. Sitä ei olisi tarvinnut tehdä, sillä karkulainen lähestyi varovasti ja lopulta se osoittautui äärimmäisen kiltiksi koiraksi. Hetki sitten sain koiran omistajan kiinni. Onneksi on olemassa onnellisia loppuja. Paras palkkio löytäjälle on se, että karkulainen ja omistaja löytävät toisensa. 

Rakkaa, rakkaa, rakkaa

Täällä on mennyt aika töiden teossa ja lenkkeillen. Riikan synttäreitä juhlistettiin mm. Kellostapulin huipulla, jossa oli mahtavat maisemat. Rinnettä alas oli hankalampi tulla, vaikkakin Riikka loikki kiveltä toiselle kuin tunturi(edellä mainittu sana pitäisi oikeasti vuori)kauris. Mulla on vielä harjoiteltavaa noiden rakka-alueiden kanssa toimimisessa.

Riikan kanssa tehtiin myös 8km iltalenkki tunturijärven laavulle, joka osoittautui nätiksi paikaksi. Matkan varrella oli jätti hilla. Mie odotan, että se kypsyy ja syön sen. Luultavasti joku pupu ehtii ensin.

Helsingin hektisyyttä pakoon lähtenyt Hanna, löysi itsensä myöhemmin hyvin rauhallisesta tunturimaailmasta. Torstaista lähtien ollaan täällä urheiltu ja syöty kaikki kulutetut kalorit takaisin. Aika fiksua eikö? Torstaina kiivettiin melkein Ylläksen huipulle, ehkä korkeampi kohta olisi ollut vähän vielä ylempänä, jonka jälkeen kierrettiin loput Varkaankurun lenkistä (vaivaiset 7km). Perjantai kulutettiin lähes kokonaan Kesänkitunturin kierroksella. Ei se Pirunkuru ollut niin paha, mutta toisaalta eipä Äkässaivoakaan ollut ihmeellinen. Tämäkin uskomatonta kyllä, vähän päälle 7km.

Tänään käytiin kuvaamassa ja tutustumassa Äkäsmyllyyn, Äkässaivoon ja Peurakaltion Tallikahvilaan. Jälkimmäisessä ihania villasukkia ja pipoja. Mie tykkään villasukista! Onneksi mulla ei ollut tarpeeksi käteistä mukana, joten en voinut kartuttaa villasukka varastoa. Mutta voiko niitä olla Lapissa koskaan liikaa?

Hanna lähtee sunnuntai-iltana takaisin Helsingin huiskeeseen ja koulunpenkille. Mutta sitä ennen tarkoitus olisi vielä kiertää Kellostapulin ympäri eli 9km lenkki. Ollaan arviotu, että meillä menee siihen ainakin neljä tuntia. Katsotaan pysytäänkö aikataulussa. Siispä luvassa rakkaa, rakkaa, rakkaa..

Vauhdin hurmaa

Siskoni kommentoi minulle, että "kirjoita välillä jotain jännääkin". Haluaisin kirjoittaakin, mutta täällä ei ole vähään aikaan tapahtunut mitään jännää. Elämä on niin leppoista, että jännittävyys jää jääkaapin murahtelujen tasolle.

Jos pitää etsiä lisää jänniä juttuja, niin jotenkin pienesti siihen voidaan yhdistää viime viikon ratsastustunnin, sillä enhän ole ratsastellut vuoteen. Tästä se kuitenkin lähtee taas. Saa nähdä, miten sitä talvella tarkenee ratsastaa, jos innostus ei ole lopahtanut siihen mennessä. Tämän viikon ratsastus sujui edellistä paremmin, vaikka tuli sitä tehtyä Tiitun kanssa ties minkälaista piruettia, kun ratsastajalla (eli minulla) ei ollut kaikki ihan hallussa.

Karhuja ei ole kävellyt vastaan, vaikka niitä on täälläpäin nähty. Karhu-uutisten jälkeen olen nähnyt niitä unissani. Sekin oli jo tarpeeksi kamalaa. En nimittäin haluaisi olla silmätysten karhun kanssa - vaikkakin toisaalta olisi hienoa valokuvata karhuja (mieluiten toki jostain kopista).

Ajattelin kuvaavani auringon nousun, mutta näemmä se jää viikonloppuun, sillä aion nukkua aamulla niin pitkään kuin voin. Alla kuitenkin ilta-auringon viimeiset rippeet pilvissä. Enpä ollut ajoissa paikalla, en siis nähnyt koko auringonlaskua.

Kesäisiä "revontulia"

Eipä ole ollut aikoihin näin hienoa ja kivaa ajaa vesisateessa. Lukijoille tiedoksi, etten pidä auton ajamisesta vesisateella. Sunnuntaina satoi kuitenkin vähän ja aurinko paistoi upeasti pilvien välistä. Mutkittelin Pallasjärveltä lähes yksi kaistaista tietä kohti Yllästä ja yhtäkkiä näin edessäni jotain aivan mahtavaa.

Kesäinen taivaanranta maalautui kuin revontulista. Voi kyllä, sain siitä kuvan, vaikka eihän siinä värit toistuneet yhtä nätisti, kuin miltä se näytti oikeasti. Se mistä en saanut kuvaa harmittaa minua suuresti, sillä tuskin koen sitä tilannetta enää uudelleen. Alla olevan kuvan ottamisen jälkeen, loikkasin takaisin autoon ja jatkoin ajamista. Aivan yhtäkkiä näin Yllästunturin, jonka päältä kohosi pysty suorassa valtavan iso sateenkaari kohti taivasta. Eli käytännössä tunturin ja pilven välissä oli kaistale sateenkaarta ja näky oli aivan mahtava. Ajoin tyylikkäästi mäen päällä olevan pysähtymispaikan ohi, enkä sitten voinut parkkeerata väliaikaisesti tiellekään, kun oli olematon piennar. Onneksi voin haalia tuota hetkeä muistoissani, sillä se todellakin oli aivan uskomattoman upea.

Norjan valloitus



Suomen puolella on monenlaisia mahdollisuuksia yöpyä (kyltissä: gasthaus, food and bar), poikkesimme mm. tähän. "Miksi ovet eivät aukene meille..."



Täällä Lapissa välimatkat on lyhyitä, vaikka paikan A ja B välillä olisi 200 kilometriä. Lisäksi Etelä-Suomi näyttää alkavan jo Torniosta. Siksipä "lappalaista logiikkaa" noudattavina, päätimme valloittaa Norjan. Kilpisjärvellä työkuviot olivat suoritettu loppuun perjantai-iltaan mennessä, joten nautimme perjantai lauantai yönä hyvät unet. Suomen ja Norjan välisen rajan huomasi vain siitä, että rajalla oli tullin pari taloa sekä 30km/h nopeusrajoitus. Vasta muutaman kilometrin päästä maasto muuttui selkeästi Norjaisemmaksi, jyrkemmäksi ja mutkikkaammaksi. Ja niin muuttuivat myös nopeudetkin. Vai miten olisi 70km/h tai 90km/h satasen sijasta.

Suositeltavaa kai olisi, että vieraaseen maahan autolla lähtevillä olisi alueen tiekartta. Meillä tietenkin oli, mutta siinä oli sellainen ongelma, että se kattoi vain Pohjois-Suomen alueen. Tipuimme siis kartalta parinkymmenen kilometrin jälkeen Suomen ja Norjan rajasta. Onneksi vaihtoehtoisia teitä Kilpisjärveltä Norjan Tromssaan (eli Tromsø) oli vähän.

Norjan maisemat saivat Kilpisjärveen ihastuneen haukkomaan vielä enemmän henkeään. Oli maaseutua, vuoria, lunta ja vuoroveden esiintuomia pitkiä kaistaleita märkää rantahiekkaa. Mietin rantaa katsellessani, että mikseivät Norjalaiset siirrä kiviä pois rannasta, silloin kun vesi ei nuole oikeaa rantaviivaa. Ehkäpä Norjalaiset haluavatkin nauttia luonnonkauniista maisemasta kivineen kaikkineen, ilman mitään ylimääräisiä ruoppauksia. En varsinaisesti tiedä miksi mietin kivien siirtoa, miksi muokata turhaan maisemaa, jos se ei ole tarpeellista. Ehkä vesi on niin kylmää, ettei siinä tarkene uida, joten riski lyödä varpaansa on vähäinen. Vaikka tuskin järviä ja meriä Suomessakaan ruopataan sen takia, että joku olisi lyönyt varpaansa liian monesti rantakiviin.

Ajomatkalla mietin myös kuinka erilaisia liikennemerkit ovat ja mikseivät ne ole standartoituja. Tarpeellisia ajatuksia, eikö? :D

 Heijastuksien perusteella, otin tämän kuvan auton ikkunan takaa.

 

Tromsø

Seuraavaksi varoituksen sananen. Tromsøsta on todella vaikeaa löytää parkkipaikkaa, pidemmäksi ajaksi. Koko kaupunki on täynnä parkkipaikka kylttejä, joissa lukee "että on oltava jonkin sortin P-kortti, jotta voi parkkeerata tähän" tai "tähän saa parkkeerata korkeintaan tunniksi". Mitä hyötyä on tunnin parkkipaikalla, jos haluaa tsekata koko kaupungin tai olla seuraavaan päivään?  Norjalaiset vai sanoisinko tromsolaiset ovat myös hakoja piilottamaan  parkkihallit. Onneksi Annina löysi parkkihallin, johon saimme auton ns. jonoparkkiin. Jännittäviä parkkeeraustapoja parkkihallissa. Luulisi, että ainakin tromsalaiset olisivat oikein loistavia tekemään taskuparkkeerauksia. 



J.M. Hansenin lamppukauppa Tromsøssa



Kiertelimme ensin Tromsøa ympäriinsä ja vasta sen jälkeen etsimme sekä löysimme hotellihuoneen. Valintamme kohdistui Ami hotelliin, joka tarjosi bed and breakfastia ja muiden vieraiden kanssa jaettavaa yhteistä vessaa. Huone sekä yhteinen vessa olivat hyväkuntoiset ja kivat, mutta suihkutila (ainakin 2-kerroksen, en tiedä oliko kolmannessa suihkua, muussa muodossa kuin katon palospringereinä) oli aika karu tai vähintäänkin epäsiisti. Mutta suihkusta tuli sentään kuumaa vettä (ja niin muuten tulee nykyään kämpällänikin, ainakin toisesta suihkusta)!

"Always Look on the Bright Side of Life"

Illalla tutustuimme Tromsøn yöelämään, joka oli aika hiljainen (luultavasti siksi, että kaupungissa oli Bukta niminen festivaali). Tarkoituksemme oli mennä käymään Flyt nimisessä istumapaikassa, mutta ensimmäisellä kerralla siellä oli ruokailijoita ja myöhemmin illalla paikalla käännyttyämme tilaa oli liian vähän. Käytännössä kävimme kaksi kertaa Flytin baaritiskin luona tekemässä päätöksiä, joista jokainen vei meidät mukanaan takaisin lyhyelle "kierrokselle" - joka päättyi aina samaan paikkaan. Tsekkasimme myös pääkadun varrella olevan cocktail baarin nimeltä Artur. Ensimmäisellä kerralla se oli aika kuivahko, ehkäpä juurikin musavalinnan takia, joten siirryimme vikkelästi toiseen paikkaan. Paikka johon palasimme uudelleen ja uudelleen eli tasan samat kaksi kertaa kuin melkein kaikkiin muihinkin paikkoihin oli nimeltään Blå Rock Cafe. Siellä kuitenkin viihdyimme pisimpään. Pisteet siis siniselle kuppilalle..

Illan aikana tuli huomattua varsin hyvin, että Norjassa on kallista juoda sekä syödä. Oli kyseessä alkomaholi tai limu, tee tai kahvi tai mikä tahansa ruoka (joten taktikoitiin A:n kanssa ja säästettiin seuraavan päivän syöminen Kilpisjärven retkitupaan). En tosin tiedä oliko se sitten paljoa edullisempaa. 





Kilpisjärven kuvauskeikka

Aikaisin torstai aamuna oli lähtö Kilpisjärven kuvauskeikalle, jonne matkaa oli valtavasti täältä Napapiirin vyöhykkeeltäkin. Onneksi matkaa ei tarvinnut taittaa yksin, sillä hain työkaverini toiselta toimipisteeltä mukaani. Samalla kun jaettiin rattivuoroja Hämärän Hörriäisessä, jaettiin myös kuvauskohteet. Lähes koko matkan ajan satoi vettä ja niin satoi myös Kilpisjärvellä - ilma oli kokonaisuudessaan aivan harmaa.

Olin itse harkinnut jo matkan perumista moneen otteeseen, kun sää näytti varsin karmivalta. Oli kuitenkin hyvä, että lähdin - sillä sade hiipui ja pääsimme kuvaamaan pienessä tihkusateessa kohteitamme. Kuvasin itse Salmivaaran, josta oli mahtavat näkymät joka puolelle Kilpisjärveä.

En ollut koskaan aiemmin käynyt Kilpisjärvellä, joten en osannut odottaa muuta kuin näkeväni Saanatunturin. Itsessään Saana ei ollut mitenkään ihmeellinen tai vaikuttava, mutta Kilpisjärveä ympyröivät tunturit ja Norjan lumiset vuoret tekivät maisemasta aivan älyttömän upean. Jos haluat matkailla, muttet halua ulkomaille, niin kannattaa suunnata vaihteeksi nokka kohti Kilpisjärveä, sillä se on ehkä eksoottisin alue, mikä Suomesta voi löytyä.

Perjantaina matkustin Malla-laivalla luonnonpuiston reunamille vaeltaakseni 10 km Mallan luonnonpuiston läpi. Tietenkin matkaaa tuli oikeasti 16 km, mutta se selvisi vasta jälkeen päin.Tälle vaellukselle olin varannut kunnon eväät, jotka kuitenkin loikkasivat repustani  ulos ennen vaellusta - en tiedä vieläkään miten se onnistui, mutta onneksi repustani löytyi edes yksi jogurtti. Nälkäisenä tuntui ettei kilometrit vähenneet yhtään. Samalla reissulla tuli harjoiteltua "vuorikiipeilyä" rakassa eli ns. pirun pellolla ja olin aivan varma, että kierin kivien kera mäen alas. En kuitenkaan kierinyt, mutta pari kertaa oli läheltä piti tilanne. Kiitos Anninalle (työkaverini), joka löysi takaisin reitille.

 "Mallan luonnonpuiston maisemat muistuttivat Uuden-Seelannin maisemia." 

Reippahasti käypi askeleet

Tiistai 17.7.2012

Aina asiat eivät mene ihan niin kuin sitä suunnittelee. Tarkoituksenani oli kuvata töiden takia kaksi laavua ja yksi kota, jolloin matkaksi olisi tullut n. 18km. Huonoksi tuuriksi molemmat tärkeimmät kohteeni olivat remontissa, joten niiden osalta kuvasato jäi varsin huonoksi.

Maaruskaa on jo havaittavissa.

Kukastunturin laelta katse kohti Pallasta (?)

Päästyäni kuitenkin Kotamajalle asti halusin sittenkin kiivetä vieressä olevan tunturin laelle, koska sitä kautta matka ei olisi kuitenkaan ollut paljoa pitempi kuin tunturin viertä kulkeva toinen reitti (eri kuin se mitä pitkin tulin Kotamajalle). Lyhyemmällä matkalla olisin päässyt, jos olisit palannut jälkiäni, mutta enpäs halunnutkaan. Ehkäpä se johtui siitä, että kunnianhimoni kävi suureksi, joten oli pakko kivuta Kukastunturin laelle. Toisaalta syynä saattoi olla Kesänkijärven silta, joka oli puolilaho sekä sille vievät olemattomat sekä veden alle jääneet pitkokset.Tuntui siis turvallisemmalta kävellä toista hieman pidempää reittiä, koska siinä ei ollut yhtä suurta soihin putoamisvaaraa. Kämpälle päästyäni olinkin taittanut jo 26km matkan kävellen.

Fiksuna tyttönä venyttelin hieman, mutta tietenkin liian vähän. Siitä seurauksena olen tänään (keskiviikkona, en näet kirjoita ihan reaaliajassa) ollut kuin puuveistos, saapi nähdä miten ajattelin liikkua huomisen eli Kilpisjärven kuvauskeikalla.

Vielä lisäys menneeseen 11.-14.7.2012

Viime viikonloppu menikin pääasiassa yhtä bändiä kuunnellen. Luulisi, että sitä kuuntelisi ennemmin sellaista musiikkia, mistä todella tykkää. Kuitenkin kuuntelukiintiötä riitti neljälle päivälle, jonka jälkeen samat kappaleet soi päässä pari päivää.

Minä soitan harmonikkaa..

tosiasiassa en soita, mutta pari mukavaa tyyppiä soittivat oikein hienosti. Olin kuuntelemassa Reijo Kumpulaisen ja Tatu Kantomaan harmonikan soittoa Varkaankurun laavulla ja yllätys yllätys kahden kameran kera. Hitusen noloksi kahden kameran keikan teki se, että eräällä vanhemmalla miehellä oli ammattimaisen näköinen runko ja sitäkin huikaisemman vaikutuksen tekevä objektiivi vastavalosuojalla. Siinä harrastelijakameran rungot ja perus objektiivit häpeää.

Varkaankurun laavu sopi loistavasti harmonikan soittajien esiintymisalueeksi. Tunnelma oli oikein mukava ja maisema mahtava. Haitariesitys oli osa Ylläs Soikoon 2012 -tapahtuman ohjelmaa ja mikä parasta esitys oli ilmainen ja sääkin suosi soittajia.

Harmonikot kuvattuani kuvasin vähän lisää Varkaankurun reittiä. Päästyäni kämpälle huomasin, että kello oli jo aivan liikaa, enkä ehtinyt suihkuun. Joten lähdin Äkäshotellille Varaslähtötansseihin tuoksuen hyttysmyrkyltä eli ehkäpä hieman miehinen olo. Hiuskoristeena taisi olla pari hyttystä, eikä väriäkään poskiin tarvinnut nipistellä - kiitos siitäkin hyttysille. Tästä voidaan vain todeta, ettei peikkotytöt ole kaikkien mieleen.

Lapinrumpujen kuminaa ja taikauskoa

Jep jep. Eipä pitänyt käydä työasioihin kiinni tässä blogissa, mutta Ylläksen Retkiviikon 2012 aikana olen kuvaillut ties minkälaista tapahtumaa. Selvittyäni porojen merkkauksesta sukelsin lapin rumpujen maailmaan. Seurasin kuinka lapinrumpujen valmistuksen kurssilaiset tekivät rumpujaan ja miten he tulkitsivat värjäyksessä poronnahan pintaan syntyneitä kuvioita. Kuvioiden tulkitseminen muistuttaa lähinnä uuden vuoden tinan tulkintaa. Mitä vain voi syntyä ja lopputulos ei koskaan ole sama. Esimerkiksi yksi kurssilaisista olisi halunnut rummustaan punaruskean, mutta värjäyksessä rummusta tuli kuitenkin lähemmäs vaaleanpuna-harmaa.

Pääsin mukaan myös rumpujen vihkimistilaisuuteen, vaikkakin kuvaajan roolissa. Vielä on arvoitus, minkälaista videomateriaalia vihkimisestä syntyi. Pitäisiköhän toivoa kameraan parempaa mikkiä, jos näitä videomateriaaleja pitäisi tehdä enemmänkin?

Taisi minuun iskeä myös se lapin hulluus. Seurattuani aikani kurssilaisten touhuja, huomasin jo kyseleväni kurssin vetäjältä seuraavaa kurssia. Olisihan sellainen pieni rumpu kiva juttu, ainakin muistoksi lapin seikkailuista.

Taitavaa tunnistusta

Joidenkin työpäivät todella ovat erilaisia. Eikä se erilaisuus näy vain siinä, kulkeeko eri reittiä töihin tai hakeeko aamukahvinsa poikkeuksellisesti toisesta paikasta kuin muina aamuina. Erilaisuus näkyy siinä miten poikkeavasta sisällöstä työpäivä voi koostua. Alunperin en ajatellut kertovani töistä tässä blogissa, mutta tämä kokemus on kyllä pakko jakaa, vaikka sitten tiivistettynä yhteen blogitekstiin.

Kaikki alkoi maanantaista 9. heinäkuuta 2012, jolloin työt lähtivät rullaamaan normaalilla painollaan eli melkoisen leppoisasti. Varsinainen käänne tapahtui kuitenkin puolen päivän aikoihin, jolloin meille (työkaverilleni ja minulle) selvisi, että pääsisimme (harvinaista kyllä, ulkopuolisina) todistamaan porojen merkkausta kameroiden kera.

Kesä-heinäkuusssa merkitään porojen vasat eli ne pienen pienet söpöt tyypit, joita tekisi mieli halata, kun ovat niin ihania. Porojenhoitajat hyödyntävät porojen kokoamisessa räkkää (eli hyttysten suurta määrää). Nämä kamalat verenimijät kokoavat porot isoksi laumaksi. Lappalaisittain laumaa kutsutaan sanalla "tokka".

Yhtenäinen porotokka ohjataan aitaukseen, jossa ne merkitään. Samassa aitauksessa on monen eri poron omistajan poroja. Niiden tunnistaminen on ulkopuoliselle sekä kokemattomalle henkilölle aivan mahdotonta. Ei luulisi, että poron voisi tunnistaa korvaan leikattujen merkkien mukaan myös niiden liikkuessa, mutta kyllä vain voi. Siitä ovat elävänä todisteena porojen omistajat.

Seuraavaa tapaa käytettiin porojen merkkaamisessa, jossa olin mukana seuraamassa. Porojen vasat seurasivat emäänsä, jolloin poron omistaja tunnisti, mikä vasa on minkä emän, sillä emän korvamerkistä voidaan tunnistaa kenen poro on. Vasa otettiin kiinni suopungilla (lasson tapainen), jonka jälkeen kaksi porojen hoitajaa merkkasivat vasan omistajan merkkiin. Merkitsemisen jälkeen vasa päästettiin irti, jotta se voisi uudelleen etsiä emänsä. Kun kaikki vasat on merkitty voidaan porot päästää takaisin vaeltamaan vapaasti ympäri maastoa. (Suomen käsityön museo ja oma kokemus, 2012)

Tapa, jolla porot merkataan on vanha. Kuuleman mukaan myös muita tapoja on yritetty, kuten numeroitua kaulapantaa, korvamerkkiä, (tatuointia), mutta ne eivät ole toimineet yhtä hyvin kuin porojen merkkaus perinteisellä tavalla. Perinteinen merkitseminen suoritetaan vasan korvaan puukolla, mutta käytettävissä on myös saksia (Maatalousyrittäjien eläkelaitos, 2010).

Porojen merkitseminen on kaksi piippuinen juttu. Eläinsuojelulaki vastaan porojen omistajat - perinteet vastaan nykyaika. En osaa ottaa kantaa asiaan, sillä siihen vaikuttaa niin moni tekijä. Jos olet kiinnostunut eläinsuojelulaista porojen kohdalla, suosittelen lukemaan oheisen luonnoksen vuodelta 2006 (Porojen hoito ja käsittely). Huomaathan, etten ole vastuussa linkin sisällön oikeellisuudesta. Oheinen dokumentti tuli vastaan googlen antimina.

Oli upeaa seurata kuinka porotokan juostessa ympäri aitausta niiden jalat nostattivat maasta pölypilven, joka auringon valossa näytti hämmästyttävän taianomaiselta. Samalla porojen ääriviivat tulivat esille auringon valon hohteessa. Oli ilta ja viimein myös yö, mutta aurinko paistoi edelleen.

Maanantai 9. heinäkuuta sai todellakin erilaisuuden leiman. Tällaisen tapahtuman kokee harva, ellei sitten ole porojen omistaja.



Jos huomaat, että olen ymmärtänyt ja kirjoittanut jotain väärin. Ole kiltti ja laita kommenttia, niin voin korjata virheeni.

Lähteet:
Maatalousyrittäjien eläkelaitos, 07.04.2010 http://www.mela.fi/Tyohyvinvointi/Tyoturvallisuus/Poronhoito/Tyovaiheet/Vasojen-merkinta
Suomen käsityön museo
http://www.craftmuseum.fi/poro/poro/kesa.html

Retkellä Pakasaivoon

Sunnuntaina nautin Uuttu-Kallen tervetulopuheesta Ylläksen Retkiviikon avajaisissa. Jännityksellä odotin uutta työkaveriania saapuvaksi, josta en oikeastaan tiennyt paljoa mitään. Aioimme mennä kauppaan, joka kuitenkin oli vielä kiinni, joten selvitimme Luontokeskuksen asiakaspalvelussa mihin voisimmekaan mennä pienelle retkelle. Päädyimme Pakasaivoon, jonne oli 22km matka ja se tie oli aivan kamala. Työkaverini mummo golffi joutui kovalle koetukselle. Hyvin se kuitenkin selvisi retkestä ja matka oli oikein hieno.

Markkinapäivä

Aamulla lähdin ajelemaan kohti Pajalan markkinoita. Kyseistä tapahtumaa oli minulle hehkutettu valtavasti, mutta eivät ne mielestäni esim. Rauman silakkamarkkinoista eronneet - paitsi kalaa ei ollut tarjolla niin paljon.

Pajalan kirkko oli kuitenkin hieno ja sääkin oli hyvä, vaikka sadetta olikin lupaillut. Me turistit unohdimme tietenkin vaihtaa rahaa, joten ostokset jäivät ruokailun tasolle - ravintolassa, kun kelpasi korttikin.

Pajalan reissulla tuli nähtyä myös Kolarin kylä, joka ei ollut ollenkaan niin idyllinen kuin Äkäslompolo. Teki mieli jo omille alueille, vaikka en tiedä voiko niitä omiksi kutsua viiden päivän jälkeen. Ehkä voikin.

Koreja markkinoilla.

Huikean erikoinen vessa vasemmalla. Hetken jo mietin, pitäisikö omaan kämppään (sitten kun sellaisen omistan), hankkia hienon värinen vessan kansi/reuna systeemi, jolloin voisi säästyä ainakin vanhassa talossa kaakeliremontilta, jos kaakelit ovat hyvät, mutta eivät ihan sellaiset kuin haluaisi.  Ja oikeassa kuvassa Pajalan kirkko.

Tässä palattiin jo kohti Suomea. Rajan ylitys oli hieno ja helppo. Eipä ainakaan ollut mitään pitkiä jonoja kuin joillakin rajoilla on.

Perjantai on aina perjantai

Työpaikan valojen syttymistä on hyvä seurailla. Toisaalta lähellä sijaitseva työpaikka voi tehdä tepposet. Kuulemani mukaan silloin myöhästyy helpommin, jos asuu lähellä työpaikkaansa. Onneksi töissä on liukuva työaika ja näin vielä kun ei voi tehdä mitään kunnolla (kun ei ole sitä työkonetta), niin voi nautiskellen tutustua aamusta lähtien lähiympäristöön kameran kera.  Perjantai menikin testaillen työpaikan videokameran ominaisuuksia luonnossa. Ehkäpä siihen vielä ohjekirjankin lukaisemalla saa selvitettyä kuinka videokuvauksen tarkennus toimisi, muutoin kuin manuaalilla tarkentaen.

Perjantai tyypillisesti johtaa viikonloppuun, jolloin on hyvää aikaa tehdä kaikenlaista. Ostin myös tiekartan, jotta löytäisin paikasta toiseen, sillä navigaattoria en vielä omista. Suunnitelmissa olisi ajaa huomenna Ruotsin puolelle Pajalan markkinoille, mikäli joku lähtee mukaani.

Menneen talven lumia

Useimmat tulevat Lappiin talvella (tämä ei ole fakta vaan oletus ja toisen ääripään suositus). Kesäinen Lappi on aivan mahtava. Näin heinäkuussa kukkii hilla, tupasvilla, suopursut, tervakukat ja vaikka kuinka monet upeat kasvit, joiden nimiä en vielä tiedä. Aivan kuin Loirin laulamassakin kappaleessa lauletaan "Lapissa kaikki kukkii nopeasti, maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin..." viitataan siihen, kuinka lapin kesä on lyhyt.

Lapissa turistit vierailevat ahkerasti syksyn ruskaretkillä, talven upeissa hiihtomaastoissa ja kevään viimeisillä lumilla. En kuitenkaan tiedä käydäänkö Lapissa keväisin paljon, vai sulkeeko matkailusta elävät liikkeensä loppu kevääksi, kunnes ne taas aukevat kesällä.

Toinen työpäivä alkoi auringon paisteella, vaikkakin se ei toimi kohdallani herätyskellona. Yöttömät yöt lähinnä väsyttävät, vaikka mielestäni nukun öisin todella hyvin. Työpäivän jälkeen kävin Ylläs Skin alueella tai lähinnä parkkipaikalla katselemassa maisemia. Minun lisäkseni alueella oli toinenkin kävijä - poro. Se kuitenkin päätti häipyä, kun saavuin paikalle - olisikohan sillä ollut mielessä pahat aikeet jäkälien tai puiden runkojen suhteen (en tosin ole varma syövätkö porot kaarnaa). Olen oppinut, että kaikkea mitä lapissa sanotaan ei kannata ottaa todesta, ehkä tämä on tarttuvaista. Yllästunturi oli Äkäslompolon puolelta todella ruma, sillä se oli niin käsitelty, kivikkoinen ja harmaa. Siellä täällä tuntureiden yläosissa on vielä lunta. Kuuleman mukaan jotkut ovat näin kesällä kuljettaneet mukanaan suksia, jotta pääsevät jämälumille laskemaan. Siinä kannattaa vain jarruttaa tehokkasti, ettei töksähdä ja pyöri ympäri lumetonta mäkeä.

Seuraaviin kuviin.

Kuin kylpisi tunturipurossa

Aamu aukeni auringon saattelemana. Asunnon suihku raikasti tehokkaasti, sillä hienoista puitteista huolimatta suihkusta tuli kylmää vettä. Voitte vain kuvitella, miten minä vilukissana kammoksuin ajatusta kylmästä suihkusta. Onneksi kuitenkin kylmäänkin tottui, vaikka taitaa se tunturipurossa vielä vilposempaa olla.

En tiedä seuraako minua jokin karma, kun työkoneeni ei ollut paikalla, kun aloitin työt uudessa työpaikassa. Samalla tavalla on tapahtunut aiemminkin ainakin kerran. Työt alkoivat leppoisasti, sillä nykyaikana oikeastaan todella vähän pystyy tekemään ilman konetta ja graafisen alan ohjelmistoja - jos sillä alalla toimii.
Vaikka ensimmäinen päivä ei ollut niinkään itsessään sisällöltään raskas, olin kuitenkin aivan poikki, kun pääsin asunnolle. Jos energiaa riittäisi olisin jo aivan varmasti ollut inspiraatiopilven kanssa ulkona työstämässä ideoita paperille. Jännittävää on myös se, että tekee mieli maalata, vaikkakin en maalauksesta normaalisti pidä. Liekö tunturin taikaa vai koskien kutsua?

En voi kuin myöntää, olen ihastunut Äkäslompoloon.

Yllästunturin juurella

Saavuin Ylläkselle tiistai-iltana 3.7.2012. Muutaman tunnin aikana ehdin tehdä, vaikka mitä... Kävin mm. Jullin ravintola&baarissa, syömässä Tipuspecialin (voin suositella annosta hyvin nälkäisille, sillä ranskalaisia oli annoksessa kunnon keko - eikä keko näyttänyt huvenneen yhtään, vaikka olinkin mielestäni syönyt niitä aivan valtavasti). Kylään tutustuessa kävin myös testaamassa monen vuoden jälkeen Jounin ruokakaupan, joka oli laajentunut valtavaksi halliksi. Käytännössä kauppa muistutti tavarataloa, josta saa aivan kaikkea - ainakin pikaisella vilauksella. Lopun illan käytin Luontokeskus Kellokkaan lähiympäristössä seikkailuun kameran kera ja huomasin, ettei yöttömän yön aika ole vielä ohitse.

Ensimmäinen ilta Ylläksellä lähestyy loppuaan ainakin kellon mukaan. Täällä ajantaju menee aivan sekaisin, sillä ulkona paistaa yhä aurinko, vaikka kello lähentelisi puolta yötä.
En jäänyt seuraamaan yötöntä yötä, koska eilisen matkan paino tuntui vielä harteillani, vai jäinkö sittenkin. Sillä erämaan kosketus jatkui sisälle tultuani television välityksellä, jossa illan elokuvana oli Pale Rider.